Marjo Kaartinen

Tekniikan huimaus

2011-11-29T13:13:00.001+02:00

Steven Spielbergin Tintti on vauhtiveikko ja onneksi sarjakuvansa oloinen. Pidin kovasti tästä tulkinnasta, joka oli huikean hauska ja tyylikäs. Tintin seikkailut: yksisarvisen salaisuus viihdyttää koko rahan edestä ja sopii hyvin vähän varttuneemmille lapsille.
Elokuvallista ilotulitusta katsellessa jäin ihmettelemään, miten lähelle "luontoa" animaatiotekniikalla nykyisin päästäänkään. Havaitsin monta kertaa miettiväni, että elokuvan tuoksinassa unohtaa katsovansa nimenomaan animaatiota. 3D-tekniikka vähentää animaatioluonnetta, ja tietysti elokuvassa käytetty liikkeentunnistustekniikka tuottaa häikäisevää jälkeä. Ihminen pystyy nyt tuottamaan animaatiokuvaa, joka on kuin tavallista elokuvakamerakuvaa.
Kun valokuvaus alkoi tuottaa näköispotretteja ja vieläpä nopeasti ja halvalla, siirtyi maalaustaide abstraktimpaan suuntaan, teki pesäeroa todellisuuden jäljittelystä ja tahtoi suunnata mielen maisemien kuvaamiseen. On jännittävä nähdä, mitä tapahtuu elokuvataiteelle nyt kun tekniikalla pystytään uskottavasti tuottamaan todellisuus, joka näyttää todelliselta, mutta joka rakentuu kokonaan animaatiotekniikalle. Mitä alkavat näyttelijät tehdä kameran takana, kun animaatioihmiset tekevät kaiken komeammin ja paremmin ja vieläpä ilman sijaisnäyttelijöitä?

Vanha teki vaikutuksen

2011-10-25T20:39:00.001+03:00

Kuuntelin viime viikolla loppuun Mika Waltarin Johannes Angeloksen äänikirjana. Olen aina ollut suuren Waltarin suuri ystävä, mutta olin pitkän tauon jälkeen liki unohtanut hänen käsittämättömän lahjakkuutensa. Hän on täydellinen suomalaiselle melankoliselle luonteenlaadulle - Waltari jos kuka osaa kuvata elämään väsymystä, pettymystä tai suurta uhria. Hänen miessankarinsa ovat ällistyttäviä, inhimillisiä, elämää nähneitä ja sankarillisuudessaan ja järkähtämättömyydessään suuria. Naissankarit tuppaavat tietysti olemaan enemmän kauniita kuin muuta, mutta Johanneksen Anna tietysti ja onneksi on vähintäänkin suuri sankari, tarpeen tullen peloton ja hurmaavan hurjapäinen.

Angeloksen jälkeen jäin historioitsijana miettimään, miten ihmeessä Waltari on pystynyt saamaan Johannes Angeloksen kasaan. Hänen on täytynyt lukea mielettömästi pystyäkseen tuottamaan Konstantinopolin valloituksesta noin uskottavan kuvan. Hiippailin Naantalin kirjastoon selailemaan Rajalan Unio mysticaa saadakseni selvyyden Waltarin metodista ja miltei petyin, kun en löytänyt teoksesta täydellistä lähdeluetteloa kaikkeen Waltarin lukemistoon. Sellainen olisi tavattoman kiehtova nähdä. Muutenkin minusta on kiinnostavampaa se, miten kaunokirjallinen teos on syntynyt kuin se, mihin kaikkiin tapahtumiin teos saattaa olla tai olla olematta kannanotto.

Meditointia vanhatestamentillisessa tulvassa

2011-09-22T09:14:00.002+03:00

Hetki sitten ajoin kaatosateessa, joka tuntui minusta muistuttavan Nooan aikaista vedenpaisumusta, ja kuuntelin radio Vegaa. On tunnustettava, että kuutta vaille yhdeksän Andrum on yksi suosikkiohjelmistani radiossa. Tämä ei liity uskontoon mitenkään vaan ohjelmaan.

Tänäänkin Stefan Forsén puhui hypnoottisella äänellä, rauhoittavasti ja lohduttavasti: mikäpä ei olisi lohduttavampaa kuin voida antaa kiireensä ja levottomuutensa pois. Näin hän rukoili. Forsénin viesti oli yksinkertainen, (niin aamuhartauksien viestit aina ovat, äärettömän yksinkertaisia), mutta toimi pakanaankin kuin häkä: hengitys hidastui ja syveni, olo rentoutui. Huomasin ajattelevani, että päivässä on monta tuntia, joissa ehtii tehdä monenmoista rästissä olevaa asiaa pois. Ja huomasin kadehtivani niitä, jotka voivat uskoa yliluonnolliseen ja antaa levottomuutensa muualle ihan järjestelmällisesti.

Ja sitten onkin aika palata päivärytmiin. Mutta ennen sitä: hengitä syvään, heitä levottomuutesi pois!

Syyskuun suloa ja kauhun hetkien muistoja

2011-09-06T09:17:00.003+03:00

Syyskuussa on haikeutta, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän syyskuusta pitää, toivoo kuulaita, raikkaita aamuja, viileänkirpakoita tuoksahduksia metsäpolulla.
Eilen aloitimme opetuksen. Tuntuu hienolta ja haastavalta taas, on kiirettä, mutta kaikesta nauttii uuden edellä.
Katsoin illalla Ylen lähettämän BBC:n 9/11 -dokkarin ja niin minulle kuin varmasti kaikille sen nähneille palautuivat hetket kymmenen vuotta sitten mieleen ja ihmetys siitä, miten noiden hetkien ällistyksen ja kauhun muistot eivät väljähdy. Olimme silloin kotona Los Angelesissa, juuri myöhään illalla palanneet ystävien luota San Franciscon liepeiltä. Heräsin matkaväsymyksestä myöhään ja avasin tapani mukaan töllöttimen nähdäkseni aamun uutiset: en voinut käsittää - tv-kuva näytti vuoroin tornin romahtavan, vuoroin Los Angelesin valtion rakennusten evakuointia. Niin minä kuin varmasti miljoonat muutkin ajattelivat ensiksi, että jokin ihmeellinen sci-fi-elokuva pyöri kanavalla. Mutta kadullamme oli hiljaista, todeksi se oli uskottava, hetken kuluttua.
Maailma on muuttunut näinä kymmenenä vuotena. Kuka olisi uskonut, miten ahdasmieliseksi on käyty tai toisaalta miten valtavan lisän elämäämme uudet mediat ja uudenlaiset laitteet ovat tuoneet. Otan mielelläni uudet laitteet vastaan, mutta toivoisin, että läntinen maailma ei toistaisi 1930-luvun virheitään.

Punainen kreivitär

2011-04-18T14:12:00.001+03:00

Yvonne Hirdmanin vuoden 2010 August-palkinnolla palkittu teos Den röda grevinnan. En europeisk historia onnistuu olemaan perusteellisen vangitsevaa historiantutkimusta. Hirdman kirjoittaa monesta tasosta ja todella hyvin.

Ensinnä on punaisen kreivittären äidin Emilien ja muun perheen elämäkerran taso, jossa piirtyy esiin etenkin Emiliessä kiinnostava nainen ja ihminen joka olisi voinut saada paljon mutta päätyi saamaan osakseen liikaa kärsimystä. Emilie nousee teoksessa yllättävänkin suureen rooliin, mihin on vaikuttanut se, että hänen kirjeenvaihtoaan on säilynyt.

Toisena on itsensä kreivittären taso, Emilien tyttären ja Yvonne Hirdmanin äidin Charlotte Schedtin elämäkerran taso. Hän oli kuin luotu elämään erikoinen elämä: erikoisista oloista Bukovinasta lähtenyt monikulttuurinen eurooppalainen, jolla oli persoonallinen ja miehiä puoleensa vetävä ulkomuoto. Hän päätyi avioliittoon balttikreivin Alexander Stenbock-Fermorin kanssa ja näin ollen kreivittäreksi. Pariskunta oli vakaumuksellisia kommunisteja. En halua paljastaa jännitysnäytelmän kaikkia juonenkäänteitä, mutta sen verran paljastan kuitenkin, että vakoilukin liittyy tarinaan.

Elämä vei: eron tultua Charlotte päätyi uuden miesystävänsä kanssa Moskovaan; sieltä Charlotte pakeni Kööpenhaminaan ja Pariisiin ja päätyi lopulta tilanteeseen, jossa hän avioitui toisen kerran Hirdmanin kanssa. Lopputulema päätyy siihen, että aivan kaikki ei Charlotten elämässä kuitenkaan ollut turvallisessa Ruotsissa aivan sitä mitä hän olisi toivonut.

Yvonne Hirdmanin teos on vaikuttava puheenvuoro muistamisesta. Tämä on kolmas taso. Hän on liki kadottanut äitinsä, sillä tämän kuoleman jälkeen 1966 Hirdman on voinut vain todeta, miten vähän hän äitiään on tuntenut tai tästä tiennyt. Tämä lienee aika normaalia ja tavallista: kukapa lapsi olisi kovinkaan innostunut tietämään erityisesti vanhemmistaan. Neljännellä tasolla teos on tutkimus tutkijan retkestä oman perheensä ja sukunsa menneisyyteen, sillä Hirdman kertoo myös oman retkensä ja tunteidensa tarinan punaisen kreivittären elämän kartoitustyössä. Hieno lukukokemus, suosittelen ehdottomasti ihan kaikille!

Aina ei oikeassa oleminen ole kivaa

2011-04-12T10:50:00.000+03:00

Eilen illalla hipsin toistä bussilta kotiin ja poikkesin vilkaisemassa vaalimainokset bussiaseman vieressä. Siinäpä genre, nuo vaalimainokset, joissa ei esteettisillä arvoilla paljon herkutella. Mutta se ei ollut päivän asiani, vaan se, että kylläpä masensi ja kiukutti huomata, että rasistisia töhräyksiä on Naantalin keskustassakin viljelty. Kersathan siellä pyörivät tietenkin, ja heitä epäilen ja ajattelemattomuuttaan, mutta ei se ole mikään puolustus. Tämä on selvää rasistisin motiivein tehtyä ilkivaltaa ja moninkertaisesti väärin, oli sen sitten tehneet penskat tai muuten vain aivottomat. Vihreiden julisteesta oli kokonaan poistettu - vaivalla revitty - Roda Hasanin kuva ja Keskustan julisteessa Andi Mwegeranon kuvan viereen kirjoitettu n-sana. Raivostuttaa. Minua moitittiin antaumuksella vuonna 2004 julkaistuani Neekerikammon väärinymmärtämisestä, kun väitin Suomen olevan rasistinen maa ja että asialle pitäisi tehdä jotain. No nyt on ongelma käsissämme, silmille räjähtäneenä ja vieläpä väkivaltaisena. Olisinpa ollut väärässä.

Teknologian ihmeitä, vanhankin

2011-03-29T12:25:00.000+03:00

Anno domini 2011 olen löytänyt äänikirjan. Mikä lahja autoa kohtalaisen paljon yksin ajavalle - kun on hyvä kirja odottamassa, autoilu käy suorastaan mukavaksi puuhaksi. Yöpöytäkirjat saan luettua hyyyvin hitaasti, koska tyypillisesti nukahdan ennen kuin olen kahta sivua enempää lukenut. Harmittelen, kun en saa enempää kaunokirjallisuutta (tai no aika usein myös työhön liittyvää kirjallisuutta se on myös) luettua elämäni aikana. Nyt olen autossa kuuntelemalla käynyt läpi useamman romaanin kolmen kuukauden aikana kuin useana puolena vuotena pelkkää paperikirjaa lukemalla.

Äänikirjoja on meidän Naantalin kaupunginkirjastossamme ainakin vielä valitettavan rajallinen määrä, mutta ei se mitään: kun olen kuunnellut ne kaikki (no ehkä jätän kuulematta jokusen miesdekkarin, jos kokoelma karttuu muutoin), olen taatusti yllättänyt itseni ja sivistynyt kirjoista, joita en olisi muuten ikimaailmassa tullut edes ajatelleeksi. Ilman äänikirjaa en varmaankaan olisi ehtinyt tutustua Arne Nevanlinnan hurmaavaan Mariehen, Reidar Palmgrenin älyttömän hauskaan Lentämisen alkeisiin tai Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -teokseen, joka muistutti hurjalla tavalla Afganistanin ja muidenkin naisten loputtomasta kärsimyksestä sodan ja mielivallan puristuksessa.

Jumalaisia ovat näyttelijät, jotka antavat äänensä kirjoille. Muutenkin suurennattomasti ihailemani kaksi näyttelijää ovat ylivetoja: Seela Sella ei vain lue vaan näyttelee mainitun Marien ja Aila Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateoksen Ailan ja ihana Sara Paavolainen hurmaa jalat alta Äsa Karlssonin Aurinkomyrskyssä.

Kolonialistinen päiväuni

2011-03-24T17:26:00.000+02:00

Tunturissa viilettää poroja vetämässä ahkioita täynnä
onnesta hymyileviä turisteja. Poissa ovat pärisevät
ja käryävät moottorikelkat. Matkailuväki saa
tulonsa porolla ajamisesta eikä kelkan pärisyttämisestä.
Ah, hiljaisuus ja rauha. Ei voi sanoa, että poro olisi
hajuton, mutta sen haju on motorisoitua tunturi-ihmettä
ekompi.

Tällaisia sitä haaveilee, vaikka saman tien voi pyytää
lappilaisilta moista anteeksi. Unet ovat unia ja siksi
jääkööt. En kannata Lapin museoimista, tietenkään.

Harrisburg mielessäin

2011-03-15T10:47:00.001+02:00

Muistan Harrisburgin. Nyt sanovat että jo tällä hetkellä Fukushiman tilanne on Three Mile Islandin vuoden 1979 tapahtumia pahempi. Minun sukupolveni muistaa Kiina-ilmiön; me pelkäsimme koululaisina viimeistään Harrisburgin ydinvoimaa ja syystä - ja niin ainakin luulin yksimielisesti. Harrisburgin varjo leijui parhaimman nuoruutemme yllä, kenellä banderolleissa, kenellä vain hiljaisena pelkona sydämessä. Vuonna 1984 jouduin matkustamaan Harrisburgin ohi ja näin silloin elämäni ensimmäisen kerran reaktorirakennuksia. Kaukaakin katsottuna, ne olivat pahuuden pesiä. Miten joku voi pitää tuulivoimaloita rumina ja maisemaa pilaavina?

Me saimme Tsernobylin moskat päällemme kun vietimme erästä opiskelijavappua. Se oli julmaa ja epäreilua. Muisto siitä nostattaa sympatioita tällä hetkellä Japanissa olevia kohtaan.

On ollut kerrassaan hämmästyttävää viime vuosina kuulla ydinvoiman puolustajien puheita siitä miten suomalainen ydinvoimalaitos on turvallinen, miten turvassa me ylipäänstä täällä herran kukkarossa olemme, miten me voimme rauhassa kasvattaa tuotantoamme, onhan meillä ydinvoimaa - loputtoman halpaa ja hyvää virtaa. Tai miten ydinjätteen säilyttäjät voivat käsi sydämellä vannoa jätteen säilyvän maaperässämme satatuhatta vuotta. Ällistyttävää se on ollut. Viikko sitten Japanissakin ajateltiin, että sen ydinvoimalat, jotka on ihmisen loputtomaan kyvykkyyteen luottaen rakennettu Tyynenmeren rantaan, kestävät kaiken.

Sivistys ja pelastus

2011-03-12T22:44:00.000+02:00

Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa tuoreimmassa kolumnissaan (Eeva maaliskuu 2011) järisyttävän tärkeästä asiasta: kirjastokadosta. Hän kirjoittaa ettei "väitä, että Suomessa vallitsisi kulttuurivihamielinen ilmapiiri, mutta aika ajoin meilläkin törmää outoihin asenteisiin." Björkman on oikeassa. Mutta osin hän on väärässä ja liian lempeä. Jos ei meillä olekaan ainakaan täysmittainen kulttuurivihamielinen ilmapiiri, meillä on kyllä täysmittainen sivistysvastainen ilmapiiri. Tärkeää ei ole kuin pölöhömppeli. Äly ja sivistys ja viisaus eivät ole tärkeää pölöhömppeliä. Lopputulos näkyy jo kaikessa.

Björkman kirjoittaa hienosti muistoistaan, kirjastoauton tuoksuista ja tunnelmista. Ymmärrän häntä. Puolet minusta on kirjaston luomaa. En olisi minä ilman kirjastoa. Muistan kuin äskeisen sen kun sain kirjastokortin (se oli vuosi nimeltä muinainen), keltaisen ja paksupahvisen, johon jokainen vuosileima toi lisää painoarvoa ja lisää ihmisyyttä. Jyväskylän Kortepohjan sivukirjasto, nykyinen lähikirjasto, tuo tuossa kuvassa, oli silloin uunituore. Muistan sen tuoksun ja muistan sen miten vatsa heitti joka kerta volttia kun astui ovesta sisään. Kirjat. Talo täynnä kirjoja. Totta puhuen oli siellä hieno levysoitinkin ja levykokoelma, jonka huippuihin kuului pikkuoravien levy.

Reiluuden vuoksi on mainittava jälkihuomiona, että on elämässä muitakin järisyttäviä kirjastoja ollut ja on. Jyväskylän vanha pääkirjasto (mikä tunnelma!), Jyväskylän uusi pääkirjasto (asiallinen), Turun pääkirjasto vanha ja uusi (lasiparatiisi maan päällä), Warburg Instituten kirjasto (hyllyjen ääriin voisi muuttaa asumaan), Mcleanin kirjasto Virginiassa (ränsistyneitä läpiluettuja pokkareita), Huntington Library Kaliforniassa (kaiken kuvailun tuolla puolen), British Library niin vanha (jossa tiesi olevansa olevansa etuoikeutettu) ja uusi (jossa voisi tuijottaa King's Librarya tuntikausia), Cambridgen yliopiston pääkirjasto (maailman hienoin avokokoelma), Pasadenan kaupunginkirjasto (maailman paras vuorikiipeilykirjakokoelma jonka olen läpeensä lukenut), Wellcome Library (jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta) ja tietenkin loistava Naantalin kaupunginkirjasto (jossa kirjastonhoitajat osaavat laittaa esille juuri sellaisia kirjoja joita tahdon lukea). Nämä ja vielä monet muut ovat tehneet minut ja antaneet melkein kaiken mitä tiedän.

Sivistys voisi vielä tehdä ihmeitä tässä maassa.

Ja taas aalto pyyhkii

2011-03-11T20:26:00.000+02:00

Olen juuri kirjoittanut erästä tekstiä, jossa tarkastelen pienen jääkauden aiheuttamia katastrofeja. Olen myös päivitellyt Lissabonin 1755 suurta maanjäristystä, jossa paitsi järistys aiheutti tuhoja, tulipalot ja järistystä seuranneet hyökyaallot tappoivat yhteensä jopa satatuhatta ihmistä. Järistyksen keskus oli Atlantin pohjassa, ja järistyksen on arvioitu olleen voimakkuudeltaan noin 9 richterin asteikolla. Ihmiskunta on totisesti saanut kärsiä: tauteja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, hyökyaaltoja, sotia, loisia. Lista on loputon. Ja taas tänä aamuna avautuivat tiedotusvälineet kirkuvilla otsikoilla uudesta katastrofista. Tuoreet uutiskuvat aamun kirjoitusoperaation välissä olivat hyytäviä ja kuvottavia yhtäaikaa. Ihminen on pieni kun luonto näyttää mahtavuutensa, on aina ollut. Vaikka me kuinka opimme suojautumaan maanjäristyksiltä rakentamalla liikkuvia ja joustavia taloja, hyökyaalloilta suojautuminen on liki mahdotonta. Vesi kyllä löytää tiensä kun sen takana on käsittämätön määrä energiaa.

Tuntuu, että L. Onervan sanat runossa Ihminen sopivat tähänkin ihmiskunnan päivään:

Mikä olen? Tähdenlento
Luoja ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.

Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!

Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.

Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle!

(L. Onerva: Liekkisydän. Valitut runot. Toim. Hannu Mäkelä.
Tammi 2010, s 76.)

Äidillisisät

2011-03-08T15:03:00.000+02:00

Naistenpäivän kunniaksi huomautan äidillisisistä. Katolilaisessa kulttuurissa myöhäiskeskiajalla etenkin Espanjassa ja sen kolonioissa oli merkittävä Pyhän Joosefin kultti, joka korosti isän äidillisiä ja hoivaavia puolia. Isä hoivasi lastaan Joosefin tavoin, rakasti tätä ja oli kaikkea muuta kuin ankara patriarkaatti.

2011-03-07T15:37:00.000+02:00

Keisarinleikkauksilla on kiinnostava historia. Koko termi juontaa antiikkiin, Lex caesareaan, joka määräsi, että sikiö tulee poistaa kuolleen raskaana olleen naisen kohdusta ja haudata erikseen. Kristinusko sulautti määräyksen itseensä ja perusteli keisarinleikkausta sillä, että lapsi tulee koettaa saada pois kohdusta ennen kuin sekin ehtii kuolla. Kasteen saaminen oli tärkeää, niin tärkeää, että oli syytä pelätä vahinkovivisektioita, että avattiin sittenkin vielä elossa olleen naisen ruumis. Sitäkin sattui.

1700-luvun puolivälissä lääkärit, miehet, alkoivat yhä tiheämmin ehdottaa keisarinleikkausta elävälle naiselle. Jos tämä oli tarpeeksi vahva kestääkseen vatsansa ja kohtunsa avaamisen leikkaukseen kuolematta, oli syytä riskeerata: pinteeseen jäänyt lapsi oli näin mahdollista pelastaa ja vieläpä niin, että äidin henkikin säästyisi. Aikamoinen superihminen sai olla, jos selvisi hengissä moisesta, ilman anestesiaa. Huomenna on naistenpäivä, joten sen kunniaksi!

Rohkeus on voimavara

2009-09-14T11:25:00.000+03:00

Kaari Utrio räväyttää tänään lööpeissä kannattavansa eutanasiaa. Saman tien internetin keskustelupalstat pursuavat Kaari Utrio -vihaajia ja etenkin ilmeisen arvostelukyvyttömiä ihmisiä antamassa kommenttejaan ja toivottamassa kansalliskirjailijaamme hautaan. Alkaa kyllästyttää. Ei Utrion sankarillinen rohkeus, vaan keskustelukulttuurin hävytön taso.

Tässä maassa puhutaan asioista ylipäänsä minimaalisesti. Meillä ei keskustella mahdollisuudesta saattaa Venäjä Espoon-sopimuksen piiriin pienellä luontaisella kiristystoimenpiteellä, kun nyt sen kaasuputkensa meidän kautta kulkemaan tahtovat (ja kiitos Aamuteeveen mepeille Hautala, Itälä ja Manner, kun keskustelivat asiasta!) tai ihmisen oikeuksista kauniiseen ja kärsimyksettömään kuolemaan. Meillä ei saa sanoa feministi tai joku räjähtää. Kyllä meillä keskustellaan ansiokkaasti erinäisten julkkisten rakastajan-ominaisuuksista, tahtoivat nämä sitä tai eivät, mutta varjelkoon: kun pitäisi puhua mistään kipeästä, portit lyödään heti kiinni - tai lähetetään tappouhkauksia.

Mutta eutanasia-asiaan on palattava. Mietin, että ovatkohan ne ihmiset, jotka sitä vastustavat, koskaan käyneet pitkäaikaissairaiden ja kuolemaa odottavien vanhusten osastoilla? Mietin, että ajattelevatko ne ihmiset, jotka toivottavat tänä aamupäivänä Utrion itsensä ennenaikaiseen hautaan, elävänsä itse ikuisesti, ehkä? Miksi meidän pitää jalona juhlia ihmisen elämän pituutta itsearvona? Olemmeko kysyneet niistä tuskista, joita vuosikausia makaamisesta syntyy?

Armoa ihmiset.

Hämmentynyt kansa

2009-08-17T09:30:00.001+03:00

Suomalaiset ovat syvällisesti hämmentyneitä. Tänään hämmentävät yksityisteiden käyttöoikeudet. Toisena päivänä poliisit olivat hämmentyneitä kaapatun laivan kohtalon suhteen. Joku päivä tässä taannoin oltiin hämmentyneitä sinilevästä. Voi ihmettä!

Viime vuoden käytetyimpiin tyhjiin ilmaisuihin kuuluu hämmennys sen eri muodoissa. Olemme olleet niin hämmentyneitä, että oikeastaan koko kansan pitäisi, jos mediaa olisi uskominen, olla suorastaan punastuneina häpeäkopissa. Hämmennymme oikopäätä, kun on syytä ihmetellä jotain tai päivitellä tai taivastella. Hämmennys on vallannut meidät kerrassaan.

Etkö usko? Ripsaisepa hakukoneeseesi "hämmentää" ja johan irtoaa komea lista hämmentävää lööppilistaa. Sitä melkein hämmentyy, kun havaitsee, mitä kaikkea meidän pitäisi tässä epätietoisina kohdata.

Hämmennys on mielestäni ikävä kansakunnan ominaisuus. Korvaani se kalajaa passiivisuutena, töllötyksenä, suu auki tuijottamisena. Paljon mieluummin tahtoisin meidän olevan edes ällistyneitä. Tai typertyneitä. Tai vaikka epätietoisia - sekin vihjaisisi jonkinsorttiseen toimenpiteen mahdollisuuteen.

Matkamuistoja

2009-08-03T14:53:00.000+03:00

Sikainfluenssa ei tarttunut selkeistä yrityksistä huolimatta Hong Kongissa eikä Australiassakaan. Nyt jäämme odottamaan koulujen alkamista sen asian tiimoilla. Paljon on melua melko tyhjästä: influenssa kiertää maailmaa hirveällä vauhdilla ja vielä jotkut tahot lentoyhtiöitä myöten koettavat pyristellä tartuntoja vastaan. Omituisen yrittelistä, mutta melkoista tuulimyllysotaa.

Hong Kongissa suhtauduttiin tautiin puhtaudella. Julkisissa rakennuksissa ja vähän muissakin oli ovenkahvojen vieruksilla laput: tämä kahva desinfioidaan neljästi päivässä. Mietin, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka avaavat oven tunteja desinfioinnin jälkeen.

Australiassa pärski vähän jokainen, talvitautia tuntui olevan, mutta mitään varotoimenpiteitä ei missään näkynyt. Uutisissa kyllä mainittiin sikainfluenssan näkyvän työpaikkojen sairaspoissaoloissa. Ja se siitä, elämä jatkuu.

Hienosti Topeliuksesta

2009-03-25T14:18:00.000+02:00

Olen verrattaisessa hurmiossa lukenut lounaslukemistonani (etätyössä kotona ollessa parasta lounasseuraa ovat kirjat, tietysti) Merete Mazzarellan uutta romaania satusedästä itsestään. Ingen saknad, ingen sorg. En dag i Zacharias Topelius liv on nimensä mukaisesti kertomus päivästä, yhdestä päivästä, uskomattoman hienosti rakennettu kertomus yhden ihmisen, yhden vanhan ihmisen, päivän mietteistä. Romaanissa koko Topeliuksen elämä rakentuu uudelleen, mutta kiinnostavasti Mazzarella avaa, osin fiktiivisiä osin hienosti alkuperäislähteisiin nojautuvia, näkökulmia paitsi "suurmieheyden" itsereflektioihin, valtavaan ikävään ja suureen suruun, myös etenkin Toini-tyttäreen, kapinalliseen ja vääränlaiseen yli nelikymppiseen ja sitten etenkin kysymykseen modernista, modernin projektista ja ihmisestä siinä. Ylväs teos vanhuudesta, kuulumisesta ja kuulumattomuudesta, osallisuudesta ja osattomuudesta, rohkeudesta ja vanhoillisuudesta.

Historia kadottaa

2009-01-22T13:19:00.000+02:00

Luin Alice Seboldin The Almost Moon -romaanin. Se käynnistyy dramaattisesti: päähenkilö on juuri tappanut äitinsä. Valitettavasti draama typistyykin tähän, eikä teos itsessään hurmaa tai hurjistuta sen kummemmin, ei edes vaikka Alzheimer-äidin tyttären elämä pitäisi kyllä olla omakohtaisesti kiinnostavaa.

Romaanin tapauksessa äiti oli hullu, isä (joka oli teoksen ainoa todella kiinnostava hahmo, mutta jäi taustalle) oli hullu, ja minä luin lopulta tyttären teon sukuhulluuden merkiksi. Latteaa ja pettymystä etenkin kun Seboldin esikoinen The Lovely Bones jäi luihin ja ytimiin. En erityisemmin pahastunut siitä, että tytär tappoi sairaan äitinsä, tai oikeammin murhasi tämän, mutta jäin miettimään pitkäksi aikaa, miten lukemattomia hirmuisia ihmiskohtaloita historia on kadottanut.

Miten monta äitiä onkaan murhattu, tapettu, jätetty hoitamatta. Historia peittää, hävittää ja unohtaa. Historia, menneisyyden ja siitä kirjoittamisen merkityksissä, myös armahtaa: olkoot hauraat luut mullan alla, olkoot rauhassa sukupolvien muistiin tallentumattomat salaisuudet.

Kenian matkailu toipuu

2009-01-05T13:11:00.000+02:00

Terveiset Watamusta!

Jo viikko kotimaista aurinkoa takanapäin Kenian ihanuuksien jälkeen, mutta tankattuna on runsaasti trooppisia vitamiineja tulevien valotonten viikkojen varalta. Kenialaisissa hotelleissa oli taas vilskettä ja vilinää, ja toivotaan nyt, että vuodentakainen poliittinen katastrofi olisi enää muisto vain. Hotellit pystyvät pitämään ihmisiä töissä, ja sehän on tärkeintä.

Maassa tuntuu olevan rauha, jopa rannikon pohjoiseen vievä maantie oli turvallisen tuntuinen paikallisten ökymaastureiden päristellä. Uusi muotituote olivat, muuten, erilaiset ledvalolaitteet autoissa, upeita värejä - ja taattu näkyvyys pimeässä!

Talvi ja lukutuulta

2008-11-20T15:21:00.000+02:00

Ei ole kyllä kauniimpaa näkyä kuin tämä pikkukaupunki lumen tultua. Aurinko kimmeltää omenapuissa: ne ovat kuin valkoisin turkiksin peittäneet itsensä.

Kauneutta on myös Kirsi Vainio-Korhosen teoksessa Sophien Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. Sain sen luettua sopivissa pätkissä erilaisissa kulkuvälineissä, sohvalla ja työpöydän ääressä; hartaudella ja hitaasti nautiskellen sitä kannattaakin lukea. Lukekaa kaikki! Ostakaa joululahjoiksi! Tämä ei ole pelkästään tutkimus, Sophien Creutzin aika on helmi, kaunis esine, ja kirja, joka tarjoaa tunne-elämyksiä, kyyneleitäkin, jos niiden sallii tulla, empaattisista ilon ja surun hetkistä. Tämä kirja sopii myös raavaalle miehelle, joka ei voi koskaan lukea liikaa Anjalan liitosta, Sprengtportenista ja kumppaneista.

Vainio-Korhonen maalaa kadehtittavalla sanavarastollaan, pastellisävyin, 1700-luvun suomalaista historiaa näkökulmanaan aatelisperheen arki. Hurjaahan se oli, kuolemantuomiot maanpetturuudesta lähtökohtana, mutta sellaisia voimanpesiä ihmiset olivat, että me voisimme toivoa puolet siitä jämäkkyydestä itsellemmekin. Teksti kulkee. Vainio-Korhonen kertoo keveästi ja tarkasti kuin kirjoittaisi sulkakynällä.

Ihana kirja, kertakaikkiaan.

Voittajasta, Kaliforniasta ja toivosta

2008-11-05T10:13:00.000+02:00

Yhdysvaltain vaalitulos näyttää fantastiselta. Obama saa senaattiin demokraattienemmistön tuekseen. Nyt voi uskoa amerikkalaisten nousevan kahdeksan vuoden repressiostaan uuteen päivään toivoa täynnä.

Kalifornia, rakas Kalifornia! Obamaa näyttää äänestäneen siellä 60% kansasta - laskenta tosin on vielä pahasti kesken. Los Angelesin piirikunta on tehnyt uuden äänestysprosenttiennätyksen: tyrmäävät yli 82%! Tähän asti on täytynyt olla Kalifornian itsenäisyysliikkeen kannattaja (sehän on sellainen talousmahti, että pärjäilisi komeasti ilman federaatiota), mutta nyt voinee taas unohtaa Schwartzeneggerit (ja onhan sillä liberaalirepublikaanilla sentään vaimona Kennedy...) ja uskoa, että toivoa on sittenkin.... vaikka juuri tällä hetkellä näyttääkin siltä, että Kalifornian paikallisvaalikampanjan kuumin peruna, Proposition 8 (homoavioliittokielto) on menossa läpi valkoisen vallan voimin. Siinä nähdään, miten raha, pelottelu ja harhaanjohtaminen toimivat - rahaa on virrannut Kaliforniaan tähän kampanjaan hirmuisia summia. Noh, maailma muuttuu kumminkin, ajattelevat bigotistit mitä ajattelevat. Muuttuu se, ähäkutti.

Barack Obaman virkaanastujaispuhetta saadaan ryhtyä nyt odottamaan vesi kielellä. Tämänpäivän voittopuhe Chicagossa on sellaista retorista tykitystä, kyynisinkin kyynelehtii, että virkaanastujaispuheen luulisi iskevän itsensä kerralla historiaan.

Eläköön Obama!

Hengästyttävää

2008-11-03T13:53:00.000+02:00

Kun taannoin Yle uutisoi, että se oli tehnyt ohjelmahankintasopimuksen amerikkalaisen HBO:n kanssa, olin kohtalaisen närkästynyt. Minun kauheanhintaista lupamaksuani käytetään amerikkalaisen viihteen hankkimiseen! Nyt olen vähän toisella linjalla. Lauantaina päättyi HBOn Sano, että rakastat. Olipa se loistokas. Sarjan loppupuolella etenkin huomasin jakson päätyttyä, että pyörrytti: en ollut muistanut hengittää. Kertakaikkiaan. Loistavat näyttelijät, mieletön käsikirjoitus, hieno, viipyilevä kameratyö (käsivaraa, lähikuvaa), skandinaavista hiljaisuutta, ilmeitä, HUH. Osataan siellä vielä tehdä muutakin laatua kuin Housea. Ehkä siellä voisi vielä joskus mennä käymään, sittenkin.

Konferenssista kotiin

2008-10-27T12:19:00.000+02:00

Uumajassa pidettiin esimodernien tunteiden kulttuurihistorian konferenssi, josta palasin kaikkeni antaneena eilen illalla. [Olisin muuten ehtinyt äänestää kaupungintalolla - marginaalia jäi kymmenen minuuttia. Onneksi sentään olin käynyt ennakossa.] Tunteista oli siis puhetta ja paljon, korkeatasoista ja kaikenmoista. Oli inspiroivaa ja antoisaa ja sosiaalista. Puolensadan ihmisen tapaaminen oli juuri sopivan kokoinen: ehti keskustella kaikkien kanssa ainakin vähän ja paralleelisessioille riitti silti kaikille kuulijoita.

Suvereeni Barbara Rosenwein puhui emootioyhteisöistä, mielettömän karisman omaava Wendy Heller (hän oli ammattilaulaja ennen professoriksi ryhtymistään) tunteista Monteverdin oopperoissa, Anne Vila oppineen ruumiin ikuisista ongelmista (kuten ruumiin kärsimyksestä, hulluudesta ja muusta sellaisesta arkipäiväisestä)... Sessioissa puitiin melankoliaa, rakkautta, epätoivoa ja koko elämän kirjoa. Kerrassaan hienoa.

Sunnuntai meni mitenkuten lentomatkaan - uskomatonta kyllä, eihän Uumaja nyt sentään ole erityisen kaukana - mutta olipahan kuitenkin riemukasta palata vaalivoiton huumaan, kun vielä oma ehdokaskin meni läpi että hurahti (ei ihan tavallista!)

Ennakkoa

2008-10-20T21:18:00.000+03:00

Huomenna on äänestettävä. Epämiellyttävää! En ymmärrä vapaaehtoisia ennakkoäänestäjiä ollenkaan.

Äänestäminen kaupungintalon valtuustosalissa oikeana äänestyspäivänä sen sijaan olisi juhlavaa ja tuntuisi suurenmoiselta. Mutta että postiin... Ei auta. Koska nykymaailmassa ei voi luottaa siihen, että lentoyhtiö toisi kotiin aikataulussa, on pakko varautua pahimpaan eli siihen, että ei ehdi pyhänä konferenssista takaisin ennen kuin vaalihuoneistot ovat suljetut. Sepä vasta olisi, jos istuisi jossain Arlandan uumenissa ja kello se vain tikittäisi!

Viime presidentinvaaleissa ennakkoäänestäminen jopa kaksi kertaa maistui sen sijaan hyvältä. Oli juhlavaa tehdä junamatka Lontooseen oikein sitä varten ja jonottaa suurlähetystön pitkässä jonossa, että pääsisi tekemään kansalaisvelvollisuutensa. Ulkomailla asumisen ihanuuksia.

Muna vai kana

2008-10-16T13:47:00.000+03:00

Tuli filosofoiduksi. Syyslomalainen poikanen hermostui tyystin legopoliisiasemaansa ja viskasi sen raivoissaan - varpailleen. Tuskaisen kriisin ohittamiseksi pohdittiin syntyjä syviä: Kuka onkaan oikeastaan satuttaja, heittäjä vai heitettävä?

Sattuminen ja satuttaminen on ollut viime aikoina enempikin tapetilla. Edellisviikon Suomen Kuvalehdessä oli mieleenjäävä juttu (nimimerkki) Laurista, joka on pelastunut kouluampujaksi tulemiselta, nippa nappa. Hän kertoi, miten kouluampujaksi tullaan, miltä kiusatuksi tuleminen tuntuu ja millainen on se raivo, joka kiusattuun vuosien aikana syntyy. Se oli pelottavaa luettavaa, ja erityisen pelottavaa siksi, että teksti tuntui ymmärrettävältä. "Lauri" kuvasi kylmää ja viileää harkitun tappajan raivoa valkoiseksi raivoksi, äkkipäistä raivoa mustaksi raivoksi. Ehkä me kaikki voimme jollakin asteikolla tunnistaa tuon valkoisen raivon, rationaalisen vihan. Uskon, että juuri tuollainen järjenmenetys on kyseessä sellaisella hullulla, joka ryhtyy kouluampujaksi.

Toive siitä, että tulevaisuuden joukkomurhaajat saataisiin napattua hoitoon ennen kuin he ehtivät toimeen, taitaa olla turha. Tänään kirjoitti blogissaan ystävä ja kollega Rauno Lahtinen (oheisen blogrollin kautta pääsee Raunon blogiin) fiksusti siitä, mitä on elämä hyvinvoinnissamme: tautiaan ei sairaaksi tunnustautuva pääse hoidattamaan. Voi syyllä kysyä: Miten pääsisi hoitoon sellainen, jonka pää on sekaisin, mutta josta sitä ei näe millään ja joka ei itse tajua olevansa sekaisin?

Loppukaneettina, ettei olisi aivan toivotonta, pitää kyllä sanoa, että kotikaupungissani Naantalissa kyllä pääsee ainakin lapsi terveyskeskukseen hoitoon heti eikä viidestoista päivä. Asioita ei tarvitse selitellä, sillä akuuteille lasten taudeille on aina kolonen päivystyksessä. Tiedän, että näin ei todellakaan ole läheisessä isommassa kaupungissa asioiden laita ja monet pikkulasten vanhemmat ovat ottaneet lapsilleen tämän takia vapaaehtoisen sairausvakuutuksen rahalla. Ikään kuin he eivät jo lastensa hoitoa maksaisi veroistaan!

Lempinostalgiajuttuni: asuessamme Englannissa jokunen aika sitten tuli tietenkin vastaan se päivä, kun poikanen sairastui. Veimme hänet viereiselle NHS-klinikalle. Julkinen terveydenhoito on Britanniassa parjattu kuin mikä, mutta suomalaisen näkökulmasta... Tutkittiin ja määrättiin lääke tähän tavalliseen lapsenvaivaan. Marssin viereiseen apteekkiin ja kävelin hetken kuluttua sieltä ulos vähintään hölmistyneenä. Lääke oli sievästi paperipussissa ja lapsen lääke oli ilmainen! Milloinkahan me saamme Suomessa kiinni britit noissa hyvinvointiasioissa?

Rikkaus käveli ohi

2008-10-14T11:12:00.000+03:00

Koko viime viikon ähisin: olisinpa varoissa, ostaisin niiiin paljon osakkeita kuralla olevilta markkinoilta, että eivät mahtuisi keittiön kaappeihin. Olisinpa rikas, niin rikastuisin! Olisinkin rikastunut. Ajatella, miten paljon kymmenen prosenttia on kymmenestä tuhannesta! Ooo, keksisin kyllä tekemistä sillä setelillä. Ai verotko? Maallista vaan....

Housut pois ja putkaan!

2008-10-07T20:42:00.000+03:00

Tasavallan presidentti arvioi jotain hyvääkin löytyvän Alma median ja Korhosen tapauksesta. Olen samaa mieltä. Toki tämä on aika tärähtänyttä, mutta onhan koko kauheuden kääntöpuoli se, että olemme siirtyneet tässäkin maassa kokolailla uuteen aikaan. Tällaista voi tapahtua: kotimainen media sekoaa innosta kun pääsee uutisoimaan syrjintää seksuaalisen suuntautumisen (kunpa joku kehittäisi jonkun fiksumman termin!) vuoksi. Ei olisi voinut tapahtua 1998.

Samaan aikaan toisaalla: valtalehtemme uutisoi, että Etelä-Sudanissa oli kirkosta tulleita naisia pidätetty ja pahoinpidelty housuihin pukeutumisen tähden. Onneksi, sanon kyllä, aluehallitus on paheksunut poliisin toimia.

Messuja ujoille

2008-10-06T12:30:00.001+03:00

Esiinnyin Turun kirjamessuilla lauantaina aamupäivällä tutkimusaiheeni rintasyövän historian tiimoilta. Olin tiedelavalla ja sieltä katsellessani ehdin rekisteröidä melkoisen ihmispaljouden: väkeä oli kuin niitä vilkkilän kissoja - jopa tiedeosastolla! Messuilla tapaa yleensä kaikki kollegat ja monet ihmiset tapaakin vain ja ainoastaan kirjamessuilla - sosiaalinen tilanne jos mikä. Kun palasimme kotiin, olimme täysraakkeja, aivan kaikkemme antaneita, poskilihaksia myöten: sosiaalisuus käy ihan työstä!

Miten hienoa, että kirja kutsuu! Varmaankaan kaikki messuilla kävijät eivät kirjoja osta, mutta jos kirja edes kutsuu tai vaikka hurmaava julkkiskirjailija, hyvä niin. Ei taida kuolla kirja vielä moneen aikaan. Sikäli hauskaa, että vaikka sähköinen kirja on tullut jäädäkseen ja paperikirjan kuolemaa povaillaan, ehkä upein "sähkökirja" (tosin sitä ei vielä Euroopassa myydä) on suuren nettikirjakaupan taskuunmenevä lukulaite, joka ei suinkaan panosta toisenlaisuuteen vaan tismalleen samanlaisuuteen: laitetta myydään kirjan tunnulla (heijastamaton näyttö) ja kirjan näöllä (mustavalkoinen). Ehkä tuonkaltaista sähkökirjaa en lopulta vastustaisi...

Näin messuilla tietysti useita kirjailijoita ilmielävänä, mikä onkin kirjamessujen suloista antia: tunne, miten ihan heikottaa nähdä ihminen, joka osaa kirjoittaa romaaneja (anteeksi vaan tietokirjailijat, mutta kun niitä kirjoittaa itsekin, on vaikea fanittaa sen sortin kirjailijaa). Olen sen verran pölvästi, että kun Tuula-Liisa Varis seisoo ilmielävänä takanani, vain pyörittelen ihmetyksestä silmiäni - pois se minusta, että menisin kiittämään idolia kirjoistaan ja ajatuksistaan. Ujouden ainainen sulottomuus ...

Julki- ja piilo-

2008-10-03T10:05:00.000+03:00

Lupasin kesällä päättäessäni Utuonline-blogistinurani, että jatkan bloggausta toisaalla. Jäänyt on, mutta nyt ei enää pää pysty mihinkään muuhun ennen kuin saan tämän raivokiukkuni purettua sormistani näppiksen kautta ulos. Pääni vapautuu vasta kun sanon:

Voi hyvänen aika sentään!

Alma Median toilailut ovat normaalia tässä maassa, homoja syrjitään työhönotossa räikeästi ja törkeästi. Eihän meidän pitäisi olla yllättyneitä lainkaan. Eikö paras esimerkki tästä systemaattisesta syrjinnästä ole ollut valtionkirkko, joka on miedosti sanottuna kannustanut pappejaan pysymään sakastien komeroissa? (Matti Huuskonen muuten kirjoittaa teemasta hyvän jutun päivän Hesarissa; asiantuntijana on Kati Mustola.)

Mutta nyt. Pohjoisen lehden nykyinen päätoimittaja julkeaa sanoa tv-kamera kasvojensa edessä, että vain kaappihomot kelpaavat. Julkihomot ja julkilesbot ovat hänen mielestään vaarallisia, koska heillä on piilosanoma! Ei tämä mitään, jos tämä jäisi yhden ihmisen puheeksi, mutta että kokonainen mediatalo ottaa tämän kannan maailmaan. [Ettei jäisi epäselväksi: kantani on, että meillä kaikilla on sanoma, mutta julkiseksi tehtynä sen "vaarallisuus" vähenee merkittävästi. Näin voisi väittää, että piilohetero on paljon vaarallisempi kuin julkilesbo, koska ei välttämättä edes itse näe sanomaansa.]

Kyllä, Alma Media syväboikottiin, ikijäähän!